Täytyy myöntää, että olen edelleen samaa mieltä myös sanomalehdestä, vaikka sen raiskausarvo on monin verroin suurempi. Vaan ehkäpä tulevat sukupolvet, joskus hamassa tulevaisuudessa näkevät senkin ajan, kun tabletti rapisee aamukahvipöydässä. Minä tuskin en. Ehkä näen, mutten koe. Sen verran vanhanaikainen kun olen, että aamuhetkeen kuuluu uutisten oheen paperin rapina ja musteen tuoksu. Miksei nuokin saisi varmaan jo pian tablettiinkin efektinä, jahka joku ideaan paneutuisi ja alkaisi tuottaa hajukomponentteja.  Luulen silti, että epäröivien sukupolvien täytyy painua manan maille, ennen kuin tuo virtuaaliaviisi arkipäiväistyy. Niin, ja raiskaahan vessapaperikin metsiä. Luulen, että virtuaalivessapaperiin taitaa vielä olla piirun verran matkaa.

Pitää toki vaihtoehdot olla. Myös teille edistyneemmille sukupolville. Joten täytyy yrittää uskoa siihen, että kehitys kehittyy.

 

Keväällä tätä blogia aloittaessani selitin itselleni, miksi minä bloggaan. Kirjoitin siitä hienoja ajatuksia tuohon esittelyyni. Että pitäisi kirjoittaa blogia, kun muuta painokelpoista ei aikaan saa. Vaan siinäpä vierähti viikko jos toinen ja blogi huutaa päivityksiä. Lienee siis koottujen selitysten paikka.

• Tuli kesä ja monta vaativaa elämänprojektia, joilla ei ole mitään tekemistä kirjoittamisen kanssa. Perhearvot veivät mennessään.
• Tuli helle. Ja mitäpä tällainen uimakoulusta valmistunut maisteri tekisi muuta, kuin tutkisi myötä - ja vastavirtoja.
• On ollut myös monta vaativaa kirjaprojektia, joista yksi jo putkahti ulos. Vielä riittää työsarkaa seuraavissakin, mutta tästä nyt kuitenkin jo. Elikkä siinä se on Eeva Lönngrenin; Helvetti.

Haavistolta muuten ilmestyy syksyllä uusi romaani, joka kantaa nimeä Makuuhaavoja. Tähän kirjaan voit jo ennakkoon käydä tutustumassa tästä

Hanna-Maija Valjasen esikoisrunokokoelma Kiltin kapina on Harmaita Suhahduksia -kustantamomme ensimmäinen tuotos. Ja tyylikäs siitä kyllä tulikin.Sisällöstä varmaan kirjoitan vielä tarinaa, jahka olen sen muutamaan otteeseen selaillut ja sisäistänyt. Mutta ensisilmäys myös kustannustoimittajan silmissä näyttää hyvältä.

Hanna-Maija Valjanen on vuonna 1985 syntynyt Turussa asuva matematiikan ylioppilas. Kiltin kapina on kuvitettu runoteos (148 s), joka on syntynyt pitkän ajan saatossa elämän taitekohdissa. Kirjailijan mukaan teos ei sisällä elämän suoria lainauksia. Taustalta kuvastuvat tunteet ovat kuitenkin todellisia yhtymäkohtia runojen ja todellisuuden kanssa.

Hanna-Maija Valjanen kertoo rakastavansa sanoja, tarinoita ja runoja; niin toisten, kuin omiakin. Kiltin kapina on hänen esikoisrunokokoelmansa.

---------------------------------------------------

Kun luulit kaiken jo ratkenneen
silmiisi osuu uusi toivo,
kuin se kuuluisa korsi.
Etkä itke, et naura etkä haukottele.
Liian paikoillasi odotat päätöstä.

------------------------------------------------

  Siinä missä tämä kestopuheenaihe on vuodesta toiseen laittanut keväisin närkästyneiden kynät sauhuamaan, on se saanut rinnalleen toisen purnauksennaiheen. Nuo romanikerjäläiset. Kas kun kadunkulkija niin helposti kakkaan liukastuu tai kerjäläiseen kompastuu.

Talvellakin kuului kommentteja sieltä täältä harvakseltaan. Kakat kun rumensivat latujen varsia. Kerjäläiset palelivat piiloissaan; ne  siipirikot ja muut heikommassa asemassa olevat kerjäläiset, jotka eivät muuttolintujen lailla  päässeet lentämään etelämmäs. Mutta taas ne ovat tulleet takaisin!

HUOMAA, sinä joka luet tätä kuin piru raamattua:
Tämä ei ole vihapuhetta sen enempää koiria kuin kerjäläisiäkään kohtaan. Enkä edes aio ottaa aiheeseen kantaa. Kantoja kun riittää laidasta laitaan, joten tämä minun kantani tuskin venhettä keinuttaisi.

  Jatkakaa keskustelua kaikessa rauhassa siellä mediassa, yleisönosastoissa ja eduskunnassa. Mutta voisihan asialle kieltämättä, etenkin siellä valtionhallinnon tasolla myös jotain tehdäkin. Ongelma kun tuskin ratkeaa lakaisemalla rajan taa tai maiseman siistimisellä hökkelikylistä. Vaikka ovathan toki hetken poissa silmistä. Mutta ei kyllä ratkea myöskään puhumalla ja purnaamalla. Kas kun pitäisi varmaan tehdäkin jotain vähän rakentavampaa. Aika harvoin sitä asiat on pelkällä puheella kuntoon saatettu.

  Jos nyt otan tähän vielä rinnakkaisesimerkiksi vaikkapa julkisen liikenteen.  Paljon on puhuttu julkisten suosimisesta.  Ja samalla linjoja karsitaan kannattamattomina pois.  Jos halutaan suosia, olisi ehkä aiheellista myös miettiä miten se tehdään. Myös ne joilla siihen on valtaa.

Taisin poiketa asian sivuun. Vaan sieltä taisin aloittaakin. Mutta nyt menitte kyllä liian pitkälle!!!

  Nääs... Oletko huomannut, mitä media meille syöttää? Mikä kumma on saanut aikaan sen, että keskustelussa rinnastuvat katusoittajat ja romanikerjäläiset?  Myönnettäköön ehkä katusoittaja voi olla kerjäläinen. Ja toisinpäin. Mutta ei kai se sentään aivan näin suoraviivaista ole. Mikä piristys soittaja kadunkulmassa onkaan kesäiselle kaupungille. Vaan jos alkavat nekin olla kerjäläisiä, niin siinäpä sitä sitten ollaan. Vai säädetäänkö laki, jossa katusoitto kielletään. Ja perustetaan kuntiin katusoittajan toimet, jossa kunnalliset muusikot viihdyttävät turisteja.

  Ja varmaankin voimme tästä mennä vielä hieman eteenpäin ja todeta pian, että kaikki taide ja kulttuuri on kerjäämistä (laitosteatteria ym. lukuun ottamatta). Harva taiteilija kun elää tuotteillaan. Taiteilijat kerjäävät apurahoja ja elävät köyhyysrajan alapuolella. Kyllähän suomituristi ulkomailla maksaa pärstänsä ikuistamisesta, kun katutaiteilija sitä tarjoaa. Mutta täällä meillä on sekin ilmeisesti jo kohta kerjäämistä.

No joo. Kirvoitti näemmä kielenkannat minultakin, vaikkei nyt tarkoitus niin ollutkaan. Mutta kanta tuli otettua kyllä toiseen asiaan, sysäämättä ongelmaa romanikerjäläisten, koirien, koiranomistajien, koirankakkojen, katusoittajien ja omalla autolla liikkuvien niskaan.

Tällaisia siis mietti tänään joskus katusoitollakin muutaman euron koonnut Romaanikerjäläinen.

PS: Ja Tallinnassa meni ihan hyvin. Kiitos siitä 1300 päiselle matkaseurueelle. Tikka-tarinassa suunnittelemani ajanvieteprojektikin eteni jo  hieman. Että eiköhän se tästä taas.

En ole mikään intohimoinen lenkkeilijä. Sen vuoksi teemme mieluiten retkiä takapihan lähimetsään. On siellä sitten vettä, lunta, kuraa tai mitä tahansa siltä väliltä, sinne mennään, koska metsä on kuitenkin se paikka josta nauttii koira ja kieltämättä myös minä. Joskus haihtuu arki; joskus syttyy inspiraatio. Koiralle riittää metsän tuoksut ja ympärillä vilisevä metsän elämä.

Tänään tapasimme tikan. Minulle se oli entuudestaan tuttu. Koiralle ei, joten keskustelutuokio venyi odotettua pidemmäksi. Koira keskusteli, tikka kuunteli ja minä odotin, että tikka kyllästyisi. Koira sitä tuskin tekee. Tai ainakin kauan saa odottaa.

Huomenaamulla kello 6 lähden bussilla Helsinkiin ja sitä kautta Tallinnaan. Koska kyseessä ei ole viihde- vaan työmatka,  tarjosivat koira ja tikka minulle huomaamattaan inspiroivan ajanvietteen tuolle matkalle. Pöydällä nimittäin odottaa kolme käsikirjoitusta käsittelijäänsä. En ole oikein vielä päässyt edellisistä yli, enkä näin ollen kiinni seuraaviin. Tämä keväinen matka kuitenkin viritti minut sopivaan tunnelmaan ja tulostin reppuun Kesäpojan, josta on hyvä aloittaa.

Kesäpoika on Sauli Uhlgrenin syyskesälle aikataulutettu erähenkinen novellikokoelma. Se lienee matkalaiselle oivaa lukemista näin kevään kolkutellessa.

Spotify on tällaiselle vinyyli- ja c-kasettiajan kasvatille kuin karkkikauppa. Namu sieltä, namu täältä. Ne vanhat vinyylit, jotka pölyttyvät jossain vaatekomeron nurkassaa siksi, että perheen pienokainen liki 15 vuotta sitten katkaisi iskän levysoittimesta neulan, löytyvät nyt kotikoneelta parilla klikkauksella.

Ehkä tuo samainen pienokainen halusi korvata anteeksiantamattoman tekonsa, taluttaessaan näin viisitoista vuotta myöhemmin iskän ihan kädestä pitäen Spotify -ihmemaahan. Vaan taisipa siinä pienokaista jo hieman kaduttaakin koko juttu. Ensin sai näet niskaansa tekijänoikeusmoraaliset nuhteet. Kyyninen iskä kun näki Spotifyssa kaikki rikolliset elementit, joilla musiikintekijää taas riistetään. Vaan joutuipa iskä pian perumaan sanansa, kun kuuli monotonisen naisäänen selostuksen palvelun tekijänoikeuskäytännöstä. 

Hyvin pian tuo pienokainen joutui järkytyksekseen todistamaan myös hirmuista nostalgiashokkia. Päätellen ainakin siitä tiukasta sananvaihdosta, jota kävimme tuosta menneen vuosituhannen musiikista.  Se kun nuoremman polven edustajan korvissa oli jo menneen talven lumia.

Myönnettäköön; kyllähän nuo monet 80-90 -luvun ikivihreät kovin hilpeiltä kaikessa rosoisuudessaan kuulostavatkin. Löytöretkeni ei kuitenkaan ole päättynyt. Enkä löydöilläni nyt tarkoita niitä klassikkohittejä, joita radiot edelleen nostalgiannälkäisille syöttävät. Hassisen kone on edelleen Rappiolla ja Juice Leskisellä viidestoista yö, vaikka nuo lohkaisut sisältäviltä lätyiltä löytyy monta sellaista helmeä,  jotka ovat jo ajat sitten painuneet keski-ikäistyneiden teinien muistilokeroista haudan lepoon.

Mutta noihin tikkuihin palatakseni, tässä menneellä viikolla sukelsin taas Spotifyn syövereihin ja siinä iltapuhteikseni kokoilin muistilokeroista kumpuavia, useaan kertaan versioituja biisejä perä perään. Tuo musakkifriikin ihmemaa kun tarjoaa sillekin oivan hiekkalaatikon. Elvytettyjä hittejä löytyy aimo joukko. On selkeästi rahastusmielessä tehtyjä muistelulevyjä, joiden tarkoitus lienee ollut sievoisten voittojen kääriminen. On lohkaisuja, joilla bändi on hakenut ilmaa siipien alle. Ja sitten on lauluja, jotka on tehty biisin kunnioituksesta tai versioinnin ilosta. Tai tilauksesta.  Näitä jälkimmäisiä oletettavasti edustaa tämä tikkuni, eli Tulitikku.

Tulitikku on Heikki Salon  kirjoittama kappale, joka löytyy Miljoonasateen ehkä oudoimmalta levyltä “Vieraalla maalla” vuodelta 1994. Myöhemmin se näyttäytyy varmaankin tunnetuimpana versiona Maarit Hurmerinnan ohjelmistossa. Ja  tuoreimpana Jarkko Martikaisen levytyksenä.

Tämä kolmas sai minut plaraamaan vinyylilaatikkoa. Vaikka neulattomalla levysoittimella en voinutkaan kuunnella, pystyin kuitenkin levynkantta hypistellessäni elävästi kaivelemaan muistilokeroista palasen Jarkko Martikaisen alkutuotantoa. Pääni sisällä alkoi soida levyn liki hirveä kitarasoundi ja  Martikaisen kannanotto eläinsuojeluun: "Astutan koiraa, koira kärsiiiiiii…".  Ehkäpä ei musiikilliselta anniltaan aivan tulitikkuun yllä, eikä tulitikun kuulija arvaisi varmaankaan ihan heti solistia samaksi mieheksi, saati tiedä mistä bändistä on kysymys. Sen jälkeen tuli YUP, joka osin vielä etäisesti muistutti samankaltaista linjaa edeltäjänsä kanssa. Tuo eläinsuojelulaulu löytyy kuitenkin kajaanilaisen punkbändin, Eutanasian omakustanneplatalta.  Tuosta samaisesta levyhyllystäni löysin muuten myös singlen Kuudennusmiehet -yhyteeltä. Tuskin siitäkään moni nimeltä tuntee, joten valaistakoon: Tässä yhtyeessä ensiaskeleitaan otti Jarkko Suo alias Lauri Tähkä.

Mutta tikusta puheenollen:  Tulitikun ensiversio, siis tekijän itsensä levyttämä, on  koruton, Salon läpi laulama, mutta eittämättä levyn helmi. Martikaista taas ei uskonut ensi kuulemalta Martikaiseksi, sillä hän lauloi.  Hurmerinta tosin lauloi himpun verran paremmin.  

Kieltämättä hieman tätä löytöretkeni aarretta himmensi kuitenkin se, että tuon alkuperäisen Miljoonasade -tulitikunkin löysin hyllystäni cd-levyltä. Ei se sitten ihan niin nostalginen ollutkaan. Tuosta vinyyliajasta on kai sitten jo siitäkin ikuisuus. Minäkin lienen siis jo ikäloppu...