On kirjoittajalla tahmeat tassut. Päätin näet jo pari viikkoa sitten aloittaa tämän blogin, kun mielen päällä liikkui montakin  fiksua ajatusta, jolla tarinan aloittaisi. En vain ole saanut tikkua ristiin. Teenpä siis tikusta asiaa.

[[split]]

Spotify on tällaiselle vinyyli- ja c-kasettiajan kasvatille kuin karkkikauppa. Namu sieltä, namu täältä. Ne vanhat vinyylit, jotka pölyttyvät jossain vaatekomeron nurkassaa siksi, että perheen pienokainen liki 15 vuotta sitten katkaisi iskän levysoittimesta neulan, löytyvät nyt kotikoneelta parilla klikkauksella.

Ehkä tuo samainen pienokainen halusi korvata anteeksiantamattoman tekonsa, taluttaessaan näin viisitoista vuotta myöhemmin iskän ihan kädestä pitäen Spotify -ihmemaahan. Vaan taisipa siinä pienokaista jo hieman kaduttaakin koko juttu. Ensin sai näet niskaansa tekijänoikeusmoraaliset nuhteet. Kyyninen iskä kun näki Spotifyssa kaikki rikolliset elementit, joilla musiikintekijää taas riistetään. Vaan joutuipa iskä pian perumaan sanansa, kun kuuli monotonisen naisäänen selostuksen palvelun tekijänoikeuskäytännöstä. 

Hyvin pian tuo pienokainen joutui järkytyksekseen todistamaan myös hirmuista nostalgiashokkia. Päätellen ainakin siitä tiukasta sananvaihdosta, jota kävimme tuosta menneen vuosituhannen musiikista.  Se kun nuoremman polven edustajan korvissa oli jo menneen talven lumia.

Myönnettäköön; kyllähän nuo monet 80-90 -luvun ikivihreät kovin hilpeiltä kaikessa rosoisuudessaan kuulostavatkin. Löytöretkeni ei kuitenkaan ole päättynyt. Enkä löydöilläni nyt tarkoita niitä klassikkohittejä, joita radiot edelleen nostalgiannälkäisille syöttävät. Hassisen kone on edelleen Rappiolla ja Juice Leskisellä viidestoista yö, vaikka nuo lohkaisut sisältäviltä lätyiltä löytyy monta sellaista helmeä,  jotka ovat jo ajat sitten painuneet keski-ikäistyneiden teinien muistilokeroista haudan lepoon.

Mutta noihin tikkuihin palatakseni, tässä menneellä viikolla sukelsin taas Spotifyn syövereihin ja siinä iltapuhteikseni kokoilin muistilokeroista kumpuavia, useaan kertaan versioituja biisejä perä perään. Tuo musakkifriikin ihmemaa kun tarjoaa sillekin oivan hiekkalaatikon. Elvytettyjä hittejä löytyy aimo joukko. On selkeästi rahastusmielessä tehtyjä muistelulevyjä, joiden tarkoitus lienee ollut sievoisten voittojen kääriminen. On lohkaisuja, joilla bändi on hakenut ilmaa siipien alle. Ja sitten on lauluja, jotka on tehty biisin kunnioituksesta tai versioinnin ilosta. Tai tilauksesta.  Näitä jälkimmäisiä oletettavasti edustaa tämä tikkuni, eli Tulitikku.

Tulitikku on Heikki Salon  kirjoittama kappale, joka löytyy Miljoonasateen ehkä oudoimmalta levyltä “Vieraalla maalla” vuodelta 1994. Myöhemmin se näyttäytyy varmaankin tunnetuimpana versiona Maarit Hurmerinnan ohjelmistossa. Ja  tuoreimpana Jarkko Martikaisen levytyksenä.

Tämä kolmas sai minut plaraamaan vinyylilaatikkoa. Vaikka neulattomalla levysoittimella en voinutkaan kuunnella, pystyin kuitenkin levynkantta hypistellessäni elävästi kaivelemaan muistilokeroista palasen Jarkko Martikaisen alkutuotantoa. Pääni sisällä alkoi soida levyn liki hirveä kitarasoundi ja  Martikaisen kannanotto eläinsuojeluun: "Astutan koiraa, koira kärsiiiiiii…".  Ehkäpä ei musiikilliselta anniltaan aivan tulitikkuun yllä, eikä tulitikun kuulija arvaisi varmaankaan ihan heti solistia samaksi mieheksi, saati tiedä mistä bändistä on kysymys. Sen jälkeen tuli YUP, joka osin vielä etäisesti muistutti samankaltaista linjaa edeltäjänsä kanssa. Tuo eläinsuojelulaulu löytyy kuitenkin kajaanilaisen punkbändin, Eutanasian omakustanneplatalta.  Tuosta samaisesta levyhyllystäni löysin muuten myös singlen Kuudennusmiehet -yhyteeltä. Tuskin siitäkään moni nimeltä tuntee, joten valaistakoon: Tässä yhtyeessä ensiaskeleitaan otti Jarkko Suo alias Lauri Tähkä.

Mutta tikusta puheenollen:  Tulitikun ensiversio, siis tekijän itsensä levyttämä, on  koruton, Salon läpi laulama, mutta eittämättä levyn helmi. Martikaista taas ei uskonut ensi kuulemalta Martikaiseksi, sillä hän lauloi.  Hurmerinta tosin lauloi himpun verran paremmin.  

Kieltämättä hieman tätä löytöretkeni aarretta himmensi kuitenkin se, että tuon alkuperäisen Miljoonasade -tulitikunkin löysin hyllystäni cd-levyltä. Ei se sitten ihan niin nostalginen ollutkaan. Tuosta vinyyliajasta on kai sitten jo siitäkin ikuisuus. Minäkin lienen siis jo ikäloppu...