http://yle.fi/uutiset/ranskalaisetkaan_eivat_syty_sahkoiselle_kirjalle/6195832

Näin se vain on, kuten tuo yllälinkattu artikkeli toteaa. Sähkökirja ei hakkaa perinteistä kirjaa vielä vuosiin. Tuskin koskaan. Tai pirustako minä tiedän, mutta ei ainakaan minun elävän ruumiini yli.  Ainakin minun ruumiini ylle sopii paljon paremmin kovin kansin varustettu tiiliskivi tabletin sijaan, kun ruumiini ahmii tarinaa selällään makuuhuoneeni vuoteella. On se sähköinen kirjasto sitten kuinka kevyt ja helppokäyttöinen tahansa, pitää sitä sen verran papua olla, että painavaakin sanaa jaksaa kannatella.

Ehkä minä nyt mielipiteelläni syyllistyn metsiemme raiskaamiseen, vaikka noin yleisesti ottaen luontoarvoja pyrin kunnioittamaankin. Kaatelen puita painotuotteiksi. Tosin näillä suomen myyntiluvuilla se tuskin paljoa latvoja heiluttaa.

Täytyy myöntää, että olen edelleen samaa mieltä myös sanomalehdestä, vaikka sen raiskausarvo on monin verroin suurempi. Vaan ehkäpä tulevat sukupolvet, joskus hamassa tulevaisuudessa näkevät senkin ajan, kun tabletti rapisee aamukahvipöydässä. Minä tuskin en. Ehkä näen, mutten koe. Sen verran vanhanaikainen kun olen, että aamuhetkeen kuuluu uutisten oheen paperin rapina ja musteen tuoksu. Miksei nuokin saisi varmaan jo pian tablettiinkin efektinä, jahka joku ideaan paneutuisi ja alkaisi tuottaa hajukomponentteja.  Luulen silti, että epäröivien sukupolvien täytyy painua manan maille, ennen kuin tuo virtuaaliaviisi arkipäiväistyy. Niin, ja raiskaahan vessapaperikin metsiä. Luulen, että virtuaalivessapaperiin taitaa vielä olla piirun verran matkaa.

Pitää toki vaihtoehdot olla. Myös teille edistyneemmille sukupolville. Joten täytyy yrittää uskoa siihen, että kehitys kehittyy.

 

Niinpä...

Keväällä tätä blogia aloittaessani selitin itselleni, miksi minä bloggaan. Kirjoitin siitä hienoja ajatuksia tuohon esittelyyni. Että pitäisi kirjoittaa blogia, kun muuta painokelpoista ei aikaan saa. Vaan siinäpä vierähti viikko jos toinen ja blogi huutaa päivityksiä. Lienee siis koottujen selitysten paikka.

• Tuli kesä ja monta vaativaa elämänprojektia, joilla ei ole mitään tekemistä kirjoittamisen kanssa. Perhearvot veivät mennessään.
• Tuli helle. Ja mitäpä tällainen uimakoulusta valmistunut maisteri tekisi muuta, kuin tutkisi myötä - ja vastavirtoja.
• On ollut myös monta vaativaa kirjaprojektia, joista yksi jo putkahti ulos. Vielä riittää työsarkaa seuraavissakin, mutta tästä nyt kuitenkin jo. Elikkä siinä se on Eeva Lönngrenin; Helvetti.

 

Maija Haavisto esittelee esikoisromaaniaan Marian ilmestyskirjaa ja kertoo siitä, miten päätyi kirjailijaksi Kallion kirjastossa Helsingissä (Viides linja 11) maanantaina 14.5. kello 16. Tilaisuus on kaikille avoin.

Haavistolta muuten ilmestyy syksyllä uusi romaani, joka kantaa nimeä Makuuhaavoja. Tähän kirjaan voit jo ennakkoon käydä tutustumassa tästä

Hanna-Maija Valjasen esikoisrunokokoelma Kiltin kapina on Harmaita Suhahduksia -kustantamomme ensimmäinen tuotos. Ja tyylikäs siitä kyllä tulikin.Sisällöstä varmaan kirjoitan vielä tarinaa, jahka olen sen muutamaan otteeseen selaillut ja sisäistänyt. Mutta ensisilmäys myös kustannustoimittajan silmissä näyttää hyvältä.

Hanna-Maija Valjanen on vuonna 1985 syntynyt Turussa asuva matematiikan ylioppilas. Kiltin kapina on kuvitettu runoteos (148 s), joka on syntynyt pitkän ajan saatossa elämän taitekohdissa. Kirjailijan mukaan teos ei sisällä elämän suoria lainauksia. Taustalta kuvastuvat tunteet ovat kuitenkin todellisia yhtymäkohtia runojen ja todellisuuden kanssa.

Hanna-Maija Valjanen kertoo rakastavansa sanoja, tarinoita ja runoja; niin toisten, kuin omiakin. Kiltin kapina on hänen esikoisrunokokoelmansa.

---------------------------------------------------

Kun luulit kaiken jo ratkenneen
silmiisi osuu uusi toivo,
kuin se kuuluisa korsi.
Etkä itke, et naura etkä haukottele.
Liian paikoillasi odotat päätöstä.

------------------------------------------------

Talvi alkaa olla takana. Kun lumet sulavat, teroittavat yleisönosastokirjoittajat kynänsä. Kevät kirvoittaa haukkumaan kaikki ne haukuntaluttajat, jotka jättivät haukkujen kakat jälkeensä, eivätkä poimineet niiden tultua niitä hauskapussiin, vaikka näin nimenomaan on kehoitettu. 

  Siinä missä tämä kestopuheenaihe on vuodesta toiseen laittanut keväisin närkästyneiden kynät sauhuamaan, on se saanut rinnalleen toisen purnauksennaiheen. Nuo romanikerjäläiset. Kas kun kadunkulkija niin helposti kakkaan liukastuu tai kerjäläiseen kompastuu.

 

Talvellakin kuului kommentteja sieltä täältä harvakseltaan. Kakat kun rumensivat latujen varsia. Kerjäläiset palelivat piiloissaan; ne  siipirikot ja muut heikommassa asemassa olevat kerjäläiset, jotka eivät muuttolintujen lailla  päässeet lentämään etelämmäs. Mutta taas ne ovat tulleet takaisin!

HUOMAA, sinä joka luet tätä kuin piru raamattua:
Tämä ei ole vihapuhetta sen enempää koiria kuin kerjäläisiäkään kohtaan. Enkä edes aio ottaa aiheeseen kantaa. Kantoja kun riittää laidasta laitaan, joten tämä minun kantani tuskin venhettä keinuttaisi.

  Jatkakaa keskustelua kaikessa rauhassa siellä mediassa, yleisönosastoissa ja eduskunnassa. Mutta voisihan asialle kieltämättä, etenkin siellä valtionhallinnon tasolla myös jotain tehdäkin. Ongelma kun tuskin ratkeaa lakaisemalla rajan taa tai maiseman siistimisellä hökkelikylistä. Vaikka ovathan toki hetken poissa silmistä. Mutta ei kyllä ratkea myöskään puhumalla ja purnaamalla. Kas kun pitäisi varmaan tehdäkin jotain vähän rakentavampaa. Aika harvoin sitä asiat on pelkällä puheella kuntoon saatettu.

  Jos nyt otan tähän vielä rinnakkaisesimerkiksi vaikkapa julkisen liikenteen.  Paljon on puhuttu julkisten suosimisesta.  Ja samalla linjoja karsitaan kannattamattomina pois.  Jos halutaan suosia, olisi ehkä aiheellista myös miettiä miten se tehdään. Myös ne joilla siihen on valtaa.

Taisin poiketa asian sivuun. Vaan sieltä taisin aloittaakin. Mutta nyt menitte kyllä liian pitkälle!!!

  Nääs... Oletko huomannut, mitä media meille syöttää? Mikä kumma on saanut aikaan sen, että keskustelussa rinnastuvat katusoittajat ja romanikerjäläiset?  Myönnettäköön ehkä katusoittaja voi olla kerjäläinen. Ja toisinpäin. Mutta ei kai se sentään aivan näin suoraviivaista ole. Mikä piristys soittaja kadunkulmassa onkaan kesäiselle kaupungille. Vaan jos alkavat nekin olla kerjäläisiä, niin siinäpä sitä sitten ollaan. Vai säädetäänkö laki, jossa katusoitto kielletään. Ja perustetaan kuntiin katusoittajan toimet, jossa kunnalliset muusikot viihdyttävät turisteja.

  Ja varmaankin voimme tästä mennä vielä hieman eteenpäin ja todeta pian, että kaikki taide ja kulttuuri on kerjäämistä (laitosteatteria ym. lukuun ottamatta). Harva taiteilija kun elää tuotteillaan. Taiteilijat kerjäävät apurahoja ja elävät köyhyysrajan alapuolella. Kyllähän suomituristi ulkomailla maksaa pärstänsä ikuistamisesta, kun katutaiteilija sitä tarjoaa. Mutta täällä meillä on sekin ilmeisesti jo kohta kerjäämistä.

No joo. Kirvoitti näemmä kielenkannat minultakin, vaikkei nyt tarkoitus niin ollutkaan. Mutta kanta tuli otettua kyllä toiseen asiaan, sysäämättä ongelmaa romanikerjäläisten, koirien, koiranomistajien, koirankakkojen, katusoittajien ja omalla autolla liikkuvien niskaan.

Tällaisia siis mietti tänään joskus katusoitollakin muutaman euron koonnut Romaanikerjäläinen.

 

PS: Ja Tallinnassa meni ihan hyvin. Kiitos siitä 1300 päiselle matkaseurueelle. Tikka-tarinassa suunnittelemani ajanvieteprojektikin eteni jo  hieman. Että eiköhän se tästä taas.